Rosa Meriläinen otti esille hetki sitten kolumnissaan (Meriläinen, 2017) kielitaidon kritisoinnin. Tuntui hyvältä lukea jostain, mistä itsekin on täysin samaa mieltä. Olen myös saanut kritiikkiä äidinkielen taidoistani. Kummastelua, miten voin silti jatkaa kirjoittamista. Vapaamuotoista tekstiä omalla äänelläni kirjoittavana, en koskaan ole väittänyt tuottavani blogissani jäykkää asiatekstiä.
Juuri tästä on kyse. Ihmetellään ääneen miten joku voi kutsua itseään kirjoittajaksi, jos sanajärjestys on esimerkiksi väärä. Tai pilkut väärässä kohdassa tai niitä ei ole ollenkaan.
Ensinnäkin luova kirjoittaminen syntyy ihmisillä, kellä on mielikuvitusta ja asioita jotka täytyy kertoa. Siinä kielellisen taidon ohessa, vielä tärkeämpi teema on tuo intohimo luoda jotain muille luettavaksi. Tuo ajatus pysyy, vaikkei loistaisi kieliopissa. Sanat muodostuvat mielessä ja luovuus laulaa. Se on oikeasti upea tunne, kun yhtäkkiä esimerkiksi duunissa saat jostain inspiraation ja kaikki on pakko kirjata ylös. Siinä ei ajattele oikeinkirjoitusta, silloin kirjoittaa vain. Kirjoittaminen on todella henkilökohtainen asia, miten kukin asiat toteaa. Joku kirjoittaa runollisemmin kerronnallista tekstiä ja joku haluaa hauskuuttaa mielipiteillään käyttäen slangia. Jos me kaikki vain todettaisiin tylsästi asiat, unohdettaisiin kielikuvat ja nerokas sanoilla leikkiminen, mitä luettavaa siinä muka olisi? Joskus asioiden kertominen on tärkeämpää kuin miten ne kertoo. Kielelliseen toteutukseen täytyy antaa väljyyttä, jotta oma persoona välittyy tekstistä.
Turha stressaaminen kieliopista tappaa tärkeimmän; luovuuden.
Kyllä opiskeluaikoina joku totesi, että voisin pysytellä asiatekstin puolella. Opinnäytetyössäni oli kirjoitusvirheitä ja turhia täytesanoja, joista sain huomautusta. Toisaalta luovan kirjoittamisen kurssilla sain kaikista tehtävistäni erinomaista palautetta.
Tietty kirjoitustyyli voi toisessa asiassa olla katastrofi, ja toisessa täydellistä nerokkuutta.
Välillä voi vähän höllätä sitä punakynää, tämä on oma mielipiteeni. En itse lue toisten tuotoksia ja huomaa niissä vain sanavirheitä. Tärkeämpää on tajuta kokonaiskuva ja ymmärtää, mistä on kyse. Toisaalta voisihan sen jo luokitella moukkamaiseksi, jos tärkeää asiaa ajava teksti herättää tunteita vain pilkkuvirheiden osalta. Kirjoittajat haluavat kyllä herättää keskustelua ja saada kritiikkiä. Tosin olisi ihanteellista saada sitä tekstin aiheen perusteella. Se jos jokin on jonkun toisen taiteellisen tuotoksen kunnioittamista.
HAMALAINEN 