---

koronavirus, ihmiset
Emilia Hämäläinen

23 maaliskuu 2020

• Facebook
• Instagram

Pysähtymisen ilmiö on ollut tapetilla useamman kirjoittajan ajatuksissa. Kuin tämä hetki olisikin maapallolle mahdollisuus palautua niistä vuosisatoja kestäneistä bileistä, jotka tämä ihmiseksi kutsuttu eliölaji on järjestänyt sukupolvesta toiseen. Tai edes yksi niistä, onhan pandemioita ja sairauksia ollut ennenkin. Olemme kuitenkin löytäneet itsemme poikkeustilanteesta, emmekä vielä siihen osaa suhtautua.

Mediassa onkin puhuttu tilanteen hopeareunuksesta, jota myös itse olen miettinyt paljon. Hopeareunuksella tarkoitetaan, että asialla on myös ne myönteiset puolensa. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että vallitseva epidemia tulee aiheuttamaan kaaosta ja pelkoa. Pakottamaan meidät tottumaan erilaiseen arkeen.

Anteeksi, unohdin jo melkein esitellä: Koronavirus (COVID-19), the main character of this episode.

”Kuin koronavirus olisikin maapallolle mahdollisuus palautua niistä kosteista, vuosisatoja kestäneistä bileistä, joita tämä ihmiskunnaksi kutsuttu eliölaji on järjestänyt sukupolvesta toiseen.”

Omat tuntemukset ovat olleet epätodelliset ja kummastuneet. Tunnen, etteivät aivoni ole vielä kyenneet prosessoimaan kaikkea tapahtuvaa. Koska itse olen joutunut vielä osittain käymään fyysisesti työpaikallani, olen nähnyt tyhjiä katuja ja muuttunutta maisemaa. Vapaa-aikanani olen pysynyt visusti sisätiloissa, tuijotellen ikkunastani avautuvaa maisemaa – se onkin osoittautunut henkireiäksi kaikessa tässä tilanteen painostavassa tunnelmassa.

Samankaltaisia tuntemuksia olen kuullut ihmisiltä ympäriltäni ja olenkin pitänyt tiiviisti yhteyttä ystäviini sekä läheisiini.

Ympärillämme vallitseva pelko on tuonut meistä esiin perustarpeen: laumaelämisen. Ja tästä syntynyt yhteisöllisyys on koskettanut ainakin minua.

Olen itse tyytyväisenä seurannut ihmisten aktivoitumista sosiaalisessa mediassa. Verkkoalustoilla tapahtuva vuorovaikutus on huipussaan, ja kyllä itsekin huomaan laittavani tiiviimmin viestiä ja kommentoivan asioita. Koen, että jännitys tulevasta saa minut hakeutumaan pois yksinäisyyden tunteesta. Se tuleekin korostumaan itselläni ensimmäisten viikkojen aikana: yksinäisyys, kun jaat pienen asuntosi vain itsesi kanssa.

Kun ajattelemme asioita verkon ulkopuolelta, yksi hienoimmista ilmiöistä on läsnäolo naapurustonsa kanssa. Oli se sitten tanssimisista, laulamista tai vain viestilappusten kiinnittäminen parvekelaseihinsa. Jaoin itse Facebook -tililläni videon, jossa Barcelonassa eräs soittaa pianoa parvekkeellaan ja esitys päättyy raikuviin aplodeihin.

Ja niin olen sanaton. Saatoin jopa hieman herkistyä.

Ihmiset missä olemme piilotelleet tätä yhteisöllisyyttä ennen tätä?

Ihmisten herääminen solidaarisiin tekoihin on ollut toinen aivan mahtava ilmiö. Oli sitten kyse vanhusten kauppaostosten hoitaminen tai Facebook -ryhmässä ilmoitus, jossa on halukas majoittamaan matkakohteeseen jumiin jääneitä henkilöitä. Tai vuokranantaja, joka lupaa puolittavansa liikehuoneistonsa vuokraa, jotta yrityksen taloudellinen taakka kevenee.

Myönnän, olen kokenut ahdistusta. Tällaisten asioiden lukeminen on ollut sitä lievittämässä. Kiitos.

On herännyt kysymys, tarvitsemmeko koronavirusta? Olen törmännyt tähän usein, ja kaikessa neroudessaan, on siinä kamala kaiku. Jos toteaisin meidän sitä tarvitsevan, kompastuisin siihen faktaan, etten puhu kuin yhdestä näkökulmasta. Käytän siksi termiä hopeareunus, vähättelemättä henkilöitä, joihin tilanne osuu kovemmin – jopa lopullisesti.

Luonnonolojen kannalta tarvitsemme. Kuten myös ihmisten fokusointiin elämän todellisissa asioissa, kun nykyaika tuntuu vievän meidät vain hulluuden partaalle. Tarvitsemme lisää tätä myönteistä ilmiötä, jonka koronavirus yhteiskunnassamme aiheuttaa.

Uskaltaisinko jopa todeta sen tekevän meistä enemmän ihmisiä – toinen toisillemme?