läsnäolo, itsensä voittaminen
Emilia Hämäläinen
19 huhtikuuta 2020
Sain pääsiäisviikonloppuna mahdollisuuden päästä ensimmäistä kertaa mukaan verkon välityksellä tapahtuvaan dialogirinkiin, jonka järjesti tuttavani Iina Santamäki. Hän on tällaisia rinkejä järjestänyt jo useamman kansainvälisesti, ja tämä, mihin itse pääsin osallistumaan, oli hänen ensimmäisensä suomeksi. Kyseinen kantoi nimeä mahdollisuuksien ympyrä, joka Iinan mukaan juontaa juurensa historiaan, kun ihmiset ovat istuneet ympyrässä ja antaneet muille mahdollisuuden jakaa sen tietyn hetken tuntemuksia sekä ajatuksia. Dialogiarinki ei itselleni ole entuudestaan tuttu asia, tosin ajatuksen tasolla sen merkityksen nopeasti ymmärsin – keskiössä siinä toisen kuuntelu, kunnioittaminen sekä oman puheenvuoronsa odottaminen. Halusin kirjoittaa tästä kokemuksesta, sillä se tuntui itselleni tärkeältä ajankohtaisuutensa sekä tarkoituksensa vuoksi.
Muuten: Hieman samankaltaisen hetken koin tämän tekstin kuvaan liittyen: istuin eräällä permakulttuurisella tilalla, Teneriffan Bajamarissa. Pöydässä nautimme lounasta ja jaoimme elämästämme. Olin ainut Suomesta ja ympäriltäni oli vapaaehtoisia ympäri maailmaa sekä pari muuta kaltaistani tilalla vierailevaa matkalaista. Kuulin jännittäviä tarinoita ja kerroin omani – miksi olin päätynyt juuri tänne. Tämä kokemus oli ensimmäisiä, jonka koin viime kevään yksin tekemältäni reppureissulta Euroopassa.
Aloitamme.
Liityn videokeskusteluun Zoomin välityksellä ja lopulta tuijotan ruudulta 6 uuden ihmisen kasvoja. Jännitys alkaa tuntumaan kurkussani, vaikka tiedän, että mukaan sai tulla puhumaan tai vain kuuntelemaan.
”Kyseinen kantoi nimeä mahdollisuuksien ympyrä, joka Iinan mukaan juontaa juurensa historiaan, kun ihmiset ovat istuneet ympyrässä ja antaneet muille mahdollisuuden jakaa sen tietyn hetken tuntemuksia sekä ajatuksia.”
Olen huono jakamaan itsestäni asioita.
Saman huomasin pari kuukautta sitten käydessäni ensimmäistä kertaa työpsykologilla ja sen jälkeen todetessani, kuinka itseni avaaminen tuntemattomille ihmisille tuottaa hankaluuksia. Tämä ei tietenkään tarkoita, etten silti myös nauttisi syvällisistä keskusteluista. Välillä tuntuu, että jättäydyn ryhmässä vapaaehtoisesti kuuntelemaan. Olen heti alkuun tällainen tilanteiden tunnustelija.
Joten, kun tuijotan ruutuani, minua jännittää.
Ensin esittelemme itsemme, ja kerromme kuluneen päivän fiiliksistä. Oma vuoro on tarkoitus ilmoittaa vaikka kättä nostamalla, kuitenkin jokainen vuorollaan. Jokaisen vuoroa on kunnioitettava, eikä tarkoitus ole keskeyttää lausetta – me kuuntelijan roolissa olevat pysymmekin mykistetyssä tilassa ruutumme takana.
Tulen itse kertoneeksi, kuinka teen etätöitä, pysyttelen pääosin kotonani ja välillä ulkoilen. Kerron, kuinka epätodellinen vallitseva tilanne kaikessa pelottavan arkisessa tunnelmassaan silti on. Kerron, että kirjoittaminen pitää minut järjissäni. Kuuntelen muiden tilanteita ja ajattelen, että olemme hyvin samoilla ajatuksilla liikenteessä. Paljolti kaikki pohdimme poikkeustilannetta ja sen tuomia muutoksia omassa arjessa. Osaamme myös ajatella sen tuomia myönteisiä kääntöpuolia. Eräs meistä osallistujista on yhteydessä tällä hetkellä ulkomailta – vau, verkkoyhteys ja nykyteknologia tekee kaikesta käsittämättömän yksinkertaista.
Alan löytämään turvallista maata ensimmäisen oman puheenvuoroni jälkeen.
Seuraavaksi saamme vaipua mielikuvaharjoitteluun. Meidän on tarkoitus sulkea silmämme ja etsiä rentouttava asento. Tämän jälkeen Iinan sanojen viitoittamana, mietimme itsemme vuoden eteenpäin. Mietimme hiljaa hetken, missä tulemme olemaan ja missä haluaisimme olla. Näen rannan ja kaislikkoa. Se paikka tuo minulle turvaa, ja antaa äskeisen jännityksen pyyhkiytyä pois. Jotenkin tunnen vain sen toivon tunteen, joka syöksyy suoniini.
Päivän sana on ajatusvirta. Sitä kuulee toistettavan keskuudessamme. Se, että sanot, mitä ensimmäiseksi mieleen juolahtaa ja annat puhtaasti ajatuksiesi virrata meille muille kuultavaksi.
Jatkammekin ajatuksien jakamista mielikuvaharjoituksen pohjalta.
”Päivän sana on ajatusvirta. Sitä kuulee toistettavan keskuudessamme. Se, että sanot, mitä ensimmäiseksi mieleen juolahtaa ja annat puhtaasti ajatuksiesi virrata meille muille kuultavaksi.”
Usealla meistä on henkilökohtaisia tavoitteita, sekä näitä kollektiivisia, jotka liittyvät vallitsevaan tilanteeseen. Puhumme, kuinka emme haluaisi poikkeustilanteen tuomien etujen jäävän vain hetkellisiksi. Kerron itse, kuinka toivon yhteydenpidon läheisiin (edes verkon välityksellä) pysyvän yhtä aktiivisena. Pelko on tuonut meidät hakemaan turvaa toisistamme ja moni meistä kykenee samaistumaan isovanhemmille, perheelle ja ystäville soittamisen lisääntyneen. Eräs meistä puhuu taloustilanteesta, siitä, kuinka viimeistään nyt meidän täytyy herätä vähäosaisten heikkoon tilanteeseen. Huolehdimme myös opiskeluiden suorittamisesta, valmistumisen mahdollisuuksista sekä työpaikan pysymisestä.
Kerron omalla vuorollani myös, kuinka minua on jännittänyt kertoa asioitani. En tiedä, miksi sen yhtäkkiä sanon, ajatusvirtani selkeästi on parhaimmillaan. Tosin joku viisas ihminen joskus sanoi, että asioiden myöntäminen, on tie niiden selättämiseen. Jännityksen myöntäminen ei tunnukaan pahalta ja tunnen oloni vapautuneeksi.
Lopulta olemme istuneet ruudun äärellä jo reilu tunnin. Aika on mennyt siivillä, ja olen hukannut ajantajuni. Päällimmäisenä ajattelen, kuinka tarvitsisimme enemmän tällaisia hetkiä. Olimme sitten tuttuja tai tuntemattomia, saisimme kokea tunteen, että joku kuuntelee ja on läsnä sillä nimenomaisella hetkellä.
Kerron ilmoittautuvani myös seuraavalle kerralle – sitten, kun sen aika koittaa.
Kirjoittajan vahva suositus:
Iinan on tarkoitus järjestää dialogirinkejä tulevaisuudessa enemmänkin. Jos kiinnostuit, ja haluaisit kuulla lisää, voi Iinalle laittaa sähköpostia iina.santamaki@gmail.com. Instagramissa voit jäädä seurailemaan ocean.ilo.
Kiitän vielä kerran Iina järjestämisestä. Olet upea! ❤
HAMALAINEN 