Ihmiset
by
Emilia Hämäläinen
21 elokuuta 2021
se tuntui mitättömältä
hänen, omasta mielestään
valitessaan tylsät terät
ei niillä voinut toista viiltää
mutta voimaa käyttämällä
pystyi luomaan kipua
satuttaa toista
hän itseään huijaten
sulki itseltään tämän todellisuuden
Viitekehyksenä runooni haluan pohjustaa, että kuten moni muukin, olen hyvin tietoisesti seurannut vierestä, kun sosiaalisesta mediasta on muodostunut miinakenttä. Joku päivittäin saa osuman astuessaan miinoitetulle maalle. Keskusteluilmapiirin voisi kuvailla olevan pöyristyttävä. Rakentava keskustelu hukkuu nykyisin lähdekritiikkiä uupuvalle, loukkaavalle, vihapuheelle – jota en ymmärrä. Tuntuu, että yhä vähemmän lähdetään lukemaan asioista, perehtymään juurisyihin ja annetaan valta tajunnanvirralle. Jälkimmäinen tarkoittanee sitä, että puhutaan (kirjoitetaan) omia suodattamattomia ajatuksia, kuin välittömästi niiden ilmaantuessa mieleen. Jokainen meistä kritisoi mielessään tiettyjä asioita, mutta on tyystin eri oksentaa se kaikki muille vastaanotettavaksi. Ja vastuu tällaisella käyttäytymisellä on aina viestin antajalla – vastaanottaja on sivullinen uhri.
Ensimmäisenä jään itse pohtimaan, mikä johtaa tällaiseen käytökseen? Olemmeko todella näin pahasti etääntyneet toinen toisistamme? Johtaako edellämainittu siihen, että ihminen tulee esineellistäneeksi kaltaisensa ja unohtaa, miten itse reagoisi samoihin sanoihin?
Tiedossahan se on: ihminen on laumaeläin. Siinä, missä muutkin eliöt. Jos lauma kasvaa liian suureksi, lauman jäsenien kesken alkaa syntymään epäluottamusta. Yleensä tässä kohtaa lauma alkaa jakaantumaan. Syntyy uusia laumoja, yhteisöjä. Samalla vieraannutaan entistä enemmän toinen toisesta. Aloitetaan puhumaan ”meistä” ja ”muista.” Unohtuuko tässä ajatus, että olemme pohjimmiltamme samanlaisia.
Vaikka asiaa näin yllä pohdinkin, ei vihapuhetta oikeuta mikään. Sille ei löydy perustetta, miksi sitä pitäisi tehdä, ja olla olemassa. Onhan vihapuhetta aina ollut olemassa, mutta sosiaalinen media on mahdollistanut sille reaaliaikaisen alustan. Se onkin ilmiössä pelottavinta. Jokainen voi sitä tehdä ja antaa kenelle vain – äärimmäisen matalalla kynnyksellä.
Pelottavaa on myös se, ettei vihapuhetta harrastava ymmärrä toiminnassaan (nähtävästi) mitään väärää. Itsekriittisyys omaa toimintaa kohtaan, tuntuu olevan lapsenkengissä, ei elämää nähneen (oletettavan) aikuisen.
Olen aina ollut sitä mieltä, että kaikkien täytyisi käydä edes hetki terapiassa. Tai jos ei terapiassa, kehittää omia ajatuksiaan ja etsiä oman itsensä ulkopuolisia ilmiöitä. Oppia ja olla kiinnostunut. Hyvä taito on myös oppia itsereflektointia – kysyä itseltään syitä toimintaansa. Kaikki keskusteltavat aiheet eivät resonoi meitä kaikkia, mutta on olemassa aiheita, joiden kieltäminen ei kuulu sananvapauden piiriin.
Me kaikki voisimme paremmin, jos alkaisimme toimia HIEMAN empaattisemmin toisiamme kohtaan.
HAMALAINEN 